> Suddenly you burned our flag

3.11.2015

Mun on pitänyt varmaan viikon ajan kirjoittaa blogipostaus. Mun piti kirjoittaa yksinäisyydestä jokin tosi deep ja koskettava teksti, mutta tästä tulee todennäköisimmin paperille oksennettu teos. Mä kirjoitan nyt kuitenkin yksinäisyydestä - tai lähinnä siitä, mitä se mulle on. 

Mulla on tässä viime kuukausien aikana palanut enemmän ihmissuhteita kuin varmaan koko mun elämän aikana yhteensä. Ei, en meinaa kirjaimellista ihmisten grillaamista tai groteskin ihmisnuotion sytyttämistä, vaan sitä, että ihmissuhteet on tavalla tai toisella palaneet loppuun. "Suddenly you burned our flag" - ihmissuhteen voidaan ajatella olevan tilanne, jossa kaksi ihmistä pitää lipusta kiinni. Toinen voi vähän laiskemmin roikottaa lippua ja toinen olla se, joka pitää kiinni kynsin ja hampain eikä halua päästää irti. Mä oon kerrankin uskaltanut olla se, joka antaa lipun valahtaa maahan. En voi väittää, etten kaipaisi. Ikävä on läsnä. Katson puhelinta ja odotan viestiä siltä henkilöltä, jonka olen itse ajanut pois. Asettanut ikäänkuin fyysiseen ulkokuoreeni kyltin: "Älä tule lähemmäs". Välillä tekisi mieli ryömiä takaisin ihmissuhteen raunioille, nyyhkiä silmät turpeiksi ja anoa anteeksiantoa sekä heittää ikuinen "Ollaanko vielä ystäviä?" - kortti, mutta kuten Anssi Kelakin totesi: se ei johda mihinkään. 
Irti päästäminen voi sattua niin maan helvetisti, mutta välillä se on vaan oikea vaihtoehto.

  source: Tumblr 

Paljon puhutaan myös siitä, että miten yksinäisyys on pahasta. Mun silmissä yksinäisyys on vähän kuin kaveri, joka tulee luokse, tarjoaa vilttiä ja kuiskaa korvaan: "Hei, sä oot yksin". Tavallaan se on pelottavaa, mutta myös lohdullista. Yksinäinen ihminen voi saada yksin aikaan enemmän kuin mitä yhdessä. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole mun mielestä mikään tavoiteltava tila, mutta sitä ei mun mielestä pitäisi myöskään pelätä. 

source: Tumblr

Ehkä tän koko löpinän pointti oli se, että olkaa yhdessä. Viettäkää aikaa, jopa hiljaisia hetkiä. Niitä osaa arvostaa eniten silloin, kun niitä ei enää ole. Mikäli juttu ei vaan toimi, ei ole häpeä eikä väärin olla yksin. Mun silmissä jokaisella on tavallaan oma wayfinderinsa. Ihmiset löytää toisensa uudelleen, jos niin on tarkoitettu. 

This could be the end of everything.

So why don't we go

Somewhere only we know?

- Tanja is now offline

› Me juostaan ansaan samaan suuntaan

24.10.2014

Millään ei ole mitään väliä. Se on mun asenne elämään. Kuulemma. Mutta jos kaksi laatikkoa on vierekkäin eihän niiden välissä ole väliä? Ha-haa. Mun mielestä on huutava vääryys sanoa näin. Tai itkevä vääryys, miten vain. Monella asialla on väliä. Sillä on väliä, tartuttaako toisen päähän biisin soimaan vai ebolan. Sillä on väliä, varastaako toiselta suklaapatukan vai eeppisen porakoneella tehdyn koristehelmikalalakanan. Mistä tahansa voidaan itseasiassa repiä väliä. Sillä on väliä, kirjoitanko tätä blogipostausta comic sansilla vai arialilla. (Hymähdit comic sansille, etkös? Ai et? Penis.)  Sillä on väliä, juoksenko maratonin murhamiestä pakoon vai kohottaakseni kuntoa. Kaikki tietää tuntemattakin, että ensimmäinen vaihtoehto on loppujen lopuksi todennäköisin. ja helpoin.

Mikä on sitten oikea tapa välittää? Se, että kuuntelee käsi kädessä kikkeliheviä? Se, että tekee Päivi Räsäselle katkeran suloisia e-cardseja, koska haluaisi itse olla se, joka kieltää kaiken? Mun näkökulmasta välittämiseen ei tarvita paljon. Välittäminen on yleensä sitä, mitä ihminen tekee ja vastaanottaa huomaamattaan. Tai sitten huomaa. En minä tiedä, en ole te. Enkä myöskään tee. Tanja vain. Kuitenkin pienet teot voi merkitä niin paljon. Se pieni ja yksinäinen lause "Mitä kuuluu?" tai sen tunnetummat versiot "Mts?" tai "Wadaaap?" voivat pelastaa jonkun päivän. Oikeesti. 

Eikä välittämisen tarvitse olla edes sanoja tai tekoja. Se, että seisoo/istuu/lentää/pelaa yatzya toisen vieressä voi olla jo niin paljon. Paljon enemmän kuin elämä. Ehkä maailmassa ongelmana ei ole se, että välittämistä olisi liian vähän. Ehkä vika piilee siinä, että väitämme niin. Ja olemme alkaneet uskoa siihen.

Yritän siis sanoa, että jos mieleen tulee sanoa jotain mitä pitäisi sanoa, sano. Toki harkinta-aika ja asian muotoilu ovat suositeltavia. pakollisia, senkin amis. Itseäni ainakin kaduttaa usein ne sanat, jotka jää sanomatta. Sanottuja sanoja voi katua ja ne saattavat unohtua, mutta sanomattomat eivät ikinä. 

"As it's a cold life, stay with each other one last time"

how about a little lifetime?

- Tanja is now offline

Riippari ja mä

6.5.2014

Heheh, löysin ikivanhan tarinan tekeleen ja ajattelin jakaa sen teidän kanssanne (: Nauttikaa! tai älkää Näin etukäteen huomio; ei perustu tositarinaan ja anteeksi kielenkäyttö :D I'm not even sorry Saa heittää kommenttia & palautetta :3

Luku 1

Mä istun katolla. Mustalla, papan kaks vuotta sitte rakentamalla tiilikatolla. Kylmyys hohkaa farkkujen läpi ja mua aivastuttaa. Mä en välitä. On sellane fiilis että vaikka taivas tippuis mun päälle, se ei mua hetkauttais tippaakaa. ”Perkele…”, mä mutisen hiljaa, kun tumppu valahtaa alas maahan. Mikään ei taaskaan onnistu. Pyyhkäisen vasta sataneet lumihiutaleet housuiltani  ja katon kelloa. Se on varttia vaille viis ja taivas on jo pikimusta. Hyvä, että ees eteensä näkee. Kuu pilkistää jo pilvien joukosta ja näyttää kettuilevan mulle iloisuudellaan. Mulla menee hermo. Pyöritän katon nokisesta lumesta pallon ja viskaan sen kohti taivasta. Valitettavasti mulla ei oo koskaan ollu kykyä heittää palloa, ei ees vaikka pesäpallossa. Aina vaan heitän päin mäntyä. Nyt kirjaimellisesti, sillä nään kuinka pallo suuntaa kohti Mäntysten lasi-ikkunaa. Mulla on arviolta viis sekuntia aikaa reagoida. Sormet alkaa jäätyä, ne ei voi asialle mitään. Koitan nousta ylös, mutta jalatki sanoo ittensä irti. Pieni horjahdus ja viis sekuntia myöhemmin makaan tumpun vieressä lumihangessa. 

Valo syttyy Mäntysten eteiseen ja pidätän hengitystä. Ehkä ne ei nähny mua. ”Aino?” Voi kyllä ne tais nähä. Nousen ylös ja asetan pepsodent-hymyn naamalle. ”Herra Mäntynen?”, sihautan hampaiden välistä ja puristan tumppua kädessäni. ”Mitä sinä siellä katolla teit? Martta huomasi sinut ikkunasta.” Tekee mieli huutaa naama punasena ”Ei kuulu sulle, kääpä”, mutta lukitsen viime hetkellä vastauksen; ”Kattelin tähtiä.” ”Ja lunta vain lennähti ikkunaamme?” Pyöritän silmiä vihaisesti ja tiuskaisen:  ”No eiku Jeesus ja Saatana oli lumisotaa.” Mäntysen ilmeestä näkee, että sen tekis mieli haukkua mut ja mun hänen mielestään saastainen perhe. Se kuitenkin jää haukkoo henkee ku jokin ahven, se ei löydä oikeita sanoja. Käytän tilaisuuden hyväks ja pakenen paikalta. En jaksa Mäntysiä just nyt. Mä en jaksa mitään. Kurkkaan olan takaa ja nään että Mäntynenki anto tän kerran asian olla. Tää ei kyllä jääny tähän, viikon sisällä koko naapurusto tietää Jusun uusimmat törttöilyt. Ei tarvii Seiskaa tai Hymyy paikalle kuttua, pyhimmistä pyhin rouva Mäntynen juoruaa muiden asiat kaikelle kansalle iha ilmatteeks. Ei hitto mä vihaankin sitä akkaa. Viime viikolla se bongas mut ja Mikin pihalta ja veti heti johtopäätökset että oltiin tupakilla. No niin oltiiki, mutta ei se sen ämmän asia oo. Se sitte kilahti asiasta ja lähetti mutsille pitkän vuodatuskirjeen siitä kuinka ollaan rappiolla ja pahaisia teinejä. Mutsi ei tosin koskaa sitä kirjettä saanu, mähä meillä aina haen postin. En nyt väitä että ”vahingossa” oisin käyttäny sitä sätkäpaperina, en ollenkaa. Se vaan katos, se siitä. 

Muutenki Mäntyset vihannu mua alusta alkaen. Vuonna 2004, kun tänne muutettii, ne jakso viel yrittää olla mukavia. Tuputti millo pullakahveja ja millo jotain Jehova-lehtiä. Teeskentely ja rasittava teennäisyys loppu siihen, kun mä reippaana pentuna väänsin paskat rouvan kasvihuoneeseen. En mä siinä ite mitää pahaa nähny, halusin vaan auttaa lannottamaan. Martta kyllä oli eri mieltä ja kiros koko suvun syvimpään helvettiin. Oli sen ilme kyllä näkemisen arvone, ei siinä mitää. Siitä lähtien ollaan oltu enemmänki ku vihamiehiä.Hymähdän hyvälle muistolle ja tajuun, että sormet alkaa vaipua kuolioon. Kaivan hätäsesti taskusta tupakin ja sytytän sen. Kävelen Mäntysten talon eteen ja vedän sauhuja niin, että varmasti näkee. Sormet ei lämpene, mut mieli kohenee. Tumpin heitän vielä postilaatikkoon. Jouluja. Äkkiä pois paikalta ja mitään ei tapahtunu. Hamuan avaimia taskusta. Ei helvetti, ne tippu varmaa hankee kans. Jos meen takasin, oon kusessa. Jos en mee, oon yhä kusessa. Turvaudun siis vihoviimisee vaihtoehtoo ja soitan mutsille. ”Maija.” Ääni on outo, mut niin tuttu. ”Mä unohin avaimet himaa.”, meen suoraa asiaa ja valehtelen ihan pikkuse. Kaikkiha sitä tekee? Ja nii mutsi lyö luurin korvaan. Mäki sua hei.

Kierrän talon taakke ja alan kaivaa. Ah, mun varmaa kuus vuotta vanha linnake. Joka kesä leikin siinä piraattii. Ja nyt oon semmone. Elämä on aika ironista, ku miettii. Kuitenki potkasen linnaket ja siitä irtoaa murikka. Yksi, murikka lentää. Kaksi, lasi hajoaa. Kolme, mä oon sisällä lämpimässä. Ei ollukkaa nii vaikeeta. Varashälytint meil ei oo, palohälyttimist puhumattakaa. Mutsin selitys siihe on, että Jumala pelastaa. Voin kuvitella jo lehtiotsikot ”16-vuotias teini kuoli tulipalossa, koska Jumala ei ehtinyt kiireiltään pelastamaan.” Party hard ja sitä rataa. Heitän ulkovaatteet pyykkikoriin – jota siis naulakoks kutsutaan – ja painan valokatkasinta. Ripsraps. Rotta syöny johdot. Mutsi pitäny sitä taas vapaana ja tässä on tulos. Kiroon helvettiperkeleet ja hiippailen pimeessä eteenpäi. Tumps, törmään kenkäpariin, ja lopulta oveen.

 Ikkunalasit helisee ja rotta vinisee. Riippariki pelkää mua. Jatkan matkaa puhelimen valossa, kun tajuun käyttää sitä. Pääsen keittiöön, jossa valo sentää toimii. Huokasen pitkään ja hieron kipeetä nilkkaa toisella kädellä samalla kun avaan jääkaapin. Lihapullia ja pirtelöä. No meitsi huippukokkina loihtii niistä vaikka pirtelön. Tai sitte en. Nappaan yhen pullan ja pilkon sen pieniks palasiks. Kyykistyn Riipparin kololle ja ootan. Mä ootan ja ootan, kunnes se rumilus tunkee naamansa kolosta. Heitän sille palasia ja se vetää ne ahneesti. Houkuttelen sen kädelle ja tarkastelen sitä raukkaa. Sen häntä on rispaantunu ja se näyttää entistä hoikemmalta. Voi pikkusta. 
 Muistan miltä se näytti, kun me ekan kerran nähtiin. Se vikisi pienessä nurkassa samallaku mutsi kilju ku palosireeni. Mä tulin väliin, hiljensin mutsin ja pelastin pikkusen. Mutsi sönkkäs jotain rottaongelmasta ja siitä mite loukut oli tehonnu kaikkii muihi paitsi Riippariin. Se oli vieny juustonpalat mut ei jääny kiinni. Ovela kettu. Nii sitten huikkasin mutsille, että se on tässä se ongelma ja niin seki hiljeni. Riippari sata, mutsi nolla. Riippari siis sai jäädä ja siitä se sai nimensäki. Helkutanmoine selviytyjä, vähä niiko mäki. Kohta seittemän vuojen ajan oon ruokkinu sitä ties millä. Musta se pitää, toisinku mutsista, jolle se kantaa vieläkin kaunaa. Söi sen lempisukat täytee reikiä kostoks. Mutsin edes toruin, mutta myöhemmi ylistin ja annoin sille siivun juustoa. Hyvä rotta. Sil rotalla oli munaa, vaikka tyttö oliki.

Saatuaa ittensä täytee Riippari jatko puuhastelujaa ja samoin tein mäki. Löntystin mutsin lääkekaapille. Ja mitä mun silmät näkikään – muutamat uudet raskaustestit. Mutsi piti näköjää toivoo yllä. Kui monestikkaa se oli mulle vollottanu, kuinka se haluis uuden käärön, jota se vois helliä ja paapoa. Musta kun tuli niin etäne. Etäne? Ja paskat, mä en vaa jaksanu sitä teeskentelyy enää. En sen jälkee mitä tapahtu laivalla. Mut ei siit sen enempää. Siit on koht kaks vuotta, paskat menneisyydestä, mä elän tässä ja nyt. Löntystän mutsin makkariin ja kurkkaan sängyn alle. Jep, se on siellä vieläki. Tartun kolhuisee kossupulloon ja  otan huikan. Kitkerä maku kulkee pitkin mun kurkkua ja tuntuu heti mahassa asti. Olo muuttuu rennoks ja heittäydyn sängylle. Sänky natisee. Kikattelen ittekseni ja mietin mitä kaikkea siin sängys onkaa tehty. Muun muassa meikäpoika. No hyi helvetti, kuka haluu ajatella vanhuksia kuksimassa.  Alkaa oksettaa, ja tajuun ettei se olo johu mielikuvasta. Päässä alkaa heittää ja hetken päästä kiva lammikko on mutsin uudella kashmir-matolla.  Mahtavaa. Rullaan maton ja heitän sen vaatekaappiin turkisten sekaan. Anarkiaa Ainon tapaan, fuck yeah. 

I still love you, baby

Katsoin äsken siirappisen romanttisen komedian. No mitä kyseiseltä genreltä voi muuta olettaakaan kuin ällösöpöilyä ja onnellista loppua? Sitähän minäkin. En katsonut elokuvaa siksi, että pidin elokuvaa rakkauselämän oppaana. Halusin vain olla ajattelematta liikaa ja nauraa. Mieleen tuli kuitenkin äikän esseeseen punakynällä tehty merkintä: "Älä sorru kliseisiin." Mikä klisee? Sanakirja kertoo, että kyseessä on "kulunut idea tai ilmaisu". Mun mielestä elämä on yksi valtava klisee. Joku sen on joskus elänyt ja aika moni sitä elää tällä hetkellä. Pettyykö ihminen tajutessaan, ettei ole ainoa luova olio maailmassa? Että muutkin keksivät surkeita parodiakappaleita ja tanssivat alasti keittiössä? Mä en tiedä, mutta kliseetön maailma olisi mun silmissä tylsä. En nyt tarkoita sitä, että ihmisten tulisi elää hokien yhtä todeksi todistettua lausetta. Kliseitä voi kuitenkin sopivassa mittakaavassa käyttää. Raivostuttavinta on varmaan se, miten ihmiset suhtautuvat kliseen kuultuaan. "Toiha oli nyt iha itsestään selvää". No EIHÄN? Itsestäänselvyys ei ole sulle selvä, jos et ymmärrä koko käsitettä. 

Ehkä ihmiset vihaakin niin paljon kliseitä, koska ne on oikeasti totta. Ja totuus sattuu aina yhtä paljon, kuulee sen sitten miten monta kertaa. Eikö? "Mä en koskaan rakastanut sua" Tuollainen tramatisoiva lause varmasti sattuisi, vaikka henkilö tarjoaisi samalla Ben&Jerry'siä ja laulaisi Nalle Puhin tunnaria. Cliché, touché.

Maailmassa on kuitenkin keksitty niin paljon kaikkea, että uutta on vaikea keksiä. Joku varastaa toisen idean ja käyttää sitä omanaan, joku käyttää toisten käyttämiä vaatteita. Onko siis koko maailma kulunut? 

- Tanja is now offline

• I try to make it through these lies, that's all I do

1.1.2014

Vuoden ensimmäinen postaus, hehe. Ja miltä tämä uusi vuosi tuntuu? Se tuntuu pahalta jo nyt. Ensimmäistä kertaa vuosiin mulla ei ollut yhtään fiilistä juhlistaa mitään. Toisaalta mä uskon tähän vuoteen enemmän kuin edelliseen, mä uskon siihen, etten mä sorru tekemään samoja virheitä ja koitan oikeesti yrittää olla jollain tapaa parempi ihminen. Sitä olisi pitänyt yrittää jo viime vuonna, mutta siinä en oikein onnistunut. Uusi vuosi ja uudet valheet.

                                                       En halunnut edes uv-pusua >:3
                                                      nähnäh okei 3 poskipusua kavereilta

Loma on tähän asti mennyt vähän eri lailla, kuin mitä osasin olettaa. Lähes koko jouluviikko meni pää pöntössä oksennustaudin kourissa ja uv:na istuin yksin kotona. Mutta ei siinä mitään, vähän vaihtelua arkeen. Jouluna mun materialistiminä hyppi ilosta, mutta muu osuus itki verta. Huomasin tosiaan, että materialismi ei tuo onnea. Paljon mielummin olisin ollut terveenä. 

Ja koska mun kone on retardi, en saa kuvia laitettua :<

argh.

- Tanja is now offline

♦ And hey darling, I hope you're good tonight

15.12.2013

Hui apua, kohta on joulu... Eikä nyt rehellisesti sanottuna tällä hetkellä ole yhtään joulufiilistä. Ihmiset kiukuttelevat toisilleen ja pitävät mykkäkoulua. Lumikin lähti, sniif. No eletään siinä toivossa, että sekin palaa joskus. Ja kun joululoma alkaa niin saa hetken olla rauhassa ja lihoa sen 16 kiloa.
Tänään sain periaatteessa mun ensimmäisen joululahjan, kun rakas ystävä antoi voodoo-nuken. "Ei sulla vielä exiä ole, mutta musta tuntuu, että tuut tarvii tota vielä." Kiitos, arvostan <3

En kuitenkaan osannut ilmeisesti käyttää sitä oikein, kun laitoin kaikki neulat kohtaan "You want me back" Over attached girlfriend mode activated

Tämä viikko on muutenkin ollut niin sekava, että huhhuh. "Otan kuvan, kun verta tulee nenästä enkä tee mitään asialle #yolo" Olen sairastellut tällä viikolla mun mielestä liikaakin, torstaina en jaksanut edes nousta sängystä ja nyt stressin takia oksensin viidesti ja hyh, ei kivaa tälläinen. Sitä terveyttä oppii arvostamaan oikeasti vasta sitten, kun tulee kipeäksi. 

Tosiaan toi voodoo-nukke sai mut ajattelemaan katkeruutta. Miksi ihmiset katkeroituvat? Katkeruus vaan vaikeuttaa eteenpäin menemistä, ylipääsemistä ja onnellisena olemista. Onko se jokin ehto, että kun joku aiheuttaa sulle pahan mielen sun velvollisuus on suunnitella veristä kostoa? Eikö asian voi vaan antaa olla? Ei tarvitse vajota yhtä alas tai vielä alemmas. Mun mielestä ainakin asiat olisi helpompi puhua halki tai jos ei halua puhua niin voi vaikka sitten kirjoittaa, maalata, piirtää, muotoilla muovailuvahasta. Aina ei osata tai voida puhua puhua, mutta pahinta on kuitenkin jättää se asia vain mieleen ja näyttää nyrpeää naamaa. Silloin asialle ei voi tehdä mitään, jos siitä ei tiedä mitään. Oli ihminen kuinka kusipää hyvänsä, hän elää omassa kusiliemessään ja sä elät omassasi. Mitä sitten ikinä käykään, sä opit jotain. Ja niin oppii se toinenkin.

Urgh, mulla piti olla jokin pointtikin tässä kaikessa... Noh, menkää ja avautukaa. Huutakaa vaikka sille tyhjälle kadulle, että teitä vituttaa. Älkää jääkö katkerina istumaan ja nielemään kyyneliä. Parempi itkeä limusiinissa, badum tshhhh.  Oikeasti, lähtekää vaikka kävelylle. Se rentouttaa ja puhdistaa ajatuksia. Ajatelkaa joulun sanomaa ja unohtakaa se kiire. Kuunnelkaa hyvää musaa ja syökää hyvin. Tanja has spoken.

- Tanja is now offline

ღ What's the point saying in you love me like a friend?

7.12.2013

Joulukuu, 17 päivää jouluun. Ja mä en ole ostanut ainuttakaan joululahjaa, tehnyt vain yhden joulukortin... Niin laiskaa, että ihan hävettää. Nyt on varmaan ensi kertaa sellainen joulu, että mä en odota yhtäkään lahjaa. Ehkä muutamaa risua, no ainakin mulla on lämmin. Ei joulussa kuitenkaan se materia lämmitä, vaan läheisyys ja hellyys. Harmi ettei niitä voi ostaa. 

Mun mielestä jokaisella kuuluisi olla joulunakin joku ystävä. Kelle muuten hehkuttaisi uusia joululahjoja ja siten miten on syönyt taas 15 kg kinkkua? Ystävät on lahjoja, joita pitää mukana koko vuoden ja toivoo vuoden vaihtuessa, että ne ovat ystäviä vielä seuraavanakin vuonna.

Kun on iloinen eikä voi jakaa iloa kenenkään kanssa? Kun on surullinen eikä kukaan kuuntele tai koita auttaa? Kun ei haluaisi olla yksin? Vaikka välillä ystäviä tekisi mieli lyödä pannulla päähän ja huutaa, niin silti ne ovat aika tärkeitä siinä, että ihminen pysyy järjissään. Joskus on hyvä olla yksinkin, mutta ystävät useimmiten pilaavat senkin hetken. "Et sä voi olla yksin., sun pitää syödä mun kans".

Tosiystävät eivät kuitenkaan naura sulle (paitsi kun kaadut, kävelet hassusti, et osaa syödä siististi, sönkötät, puet päällesi ..)  No ei, mutta kiusaamisella ja kiusottelulla on suuri ero, valtava kuilu. Kun toinen itkee sen läpän jälkeen, mitä olet heittänyt, asia tuskin on hauska. Vai? Mun mielestä ystävien tulisi tukea ja puolustaa etenkin silloin, jos toista kiusataan. Enkä nyt puolustamisella tarkoita sitä, että jos sun ystävä ryöstää pankin, sun velvollisuus on ottaa syyt niskoillesi. Vaan, ystävyys perustuu siihen, että kumpikin pitää toisesta ja haluaa toisella olevan hyvä olla. 

Eikä ystävä ole sellainen, kenen kanssa sä harrastat seksiä tai muuten vain hommailet. Erikseen on sitten tämä fwb ja tottakai kumppani on myös ystävä, mutta tuskin sä kaikkien sun kavereides kanssa vetelet kielareita ja kiehnäät. Tai teet, mistä mä tiedän. Kukin tavallaan, mutta mun mielestä se ei ole jotenkaan oikein. Sama kuin söisi pullaa joka päivä, sen hyvästä mausta lähtee maku. Jos sä pussailet jokaisen vastaantulijan kanssa, siitä lähtee se erityinen tunne, se ei tunnu enään miltään.

Joka tapauksessa ystävät on parhautta, kunhan ne ovat aitoja. Ehkä ihminen, joka puhuu susta pahaa selän takana jopa nukkuessaan, ei tosiaan ole sun ylin ystävä. Mutta sun ei tarvitse siitä välittää, aina löytyy ihmisiä, joille sä kelpaat juuri tuollaisena ja he nauttivat juuri sun seurasta. Ystävien määrä ei vaikuta, vaan se laatu. Yksi tosiystävä on parempi kuin 300 feikkiystävää. 

Ystävät syövät sun ruuat, pettyvät, iloitsevat, itkevät, suuttuvat, hämmentyvät, nauravat,  laulavat, soittavat, heiluvat , nolostuvat, vihaavat, rakastavat. Pidät niistä silti, etkös? 

- Tanja is now offline